Marmoripalatsin uskomaton muodonmuutos

On vuosi 1919, ja utelias vierailija on saanut kutsun Kaivopuiston Itäisen Puistotien tontilla numero 1 sijaitsevaan Villa Keirkneriin eli Marmoripalatsiin.

Vierailija pysähtyy ihailemaan rakennusta ulkoa, sen selkeitä muotoja ja harvinaista suomalaista marmoripintaa.

Julkisivun ja sisätilojen välinen kontrasti sykähdyttää. Se oli arkkitehti Eliel Saarisen tarkoituskin, luultavasti tulevan asukkaan toiveita mukaillen. Vaaleankylmä marmori kätkee sisälleen tummanpuhuvan, hämyisen tunnelman.

Vierailijan ottaa vastaan kaiketi talon omistaja, leskirouva Lydia Keirkner, joka aikalaiskuvauksen mukaan esitteli vieraille taloaan ja sen suojiin aseteltua mittavaa taidekokoelmaa ”kuin temppelin papitar”.

Rouva Keirkner johdattaa vieraansa suureen saliin, jonka seiniä kehystävät erilaiset veistokset. Paraatipaikalla on rouvan edesmenneestä aviomiehestä Augustista tehty veistos. Huoneessa on flyygeli ja lattialla useita karhuntaljoja.

Taidegalleriaksikin kutsutun, puolijulkisen Marmoripalatsin esittelykierros jatkuu suuresta salista läpi erilaisten, omalla tavallaan vaikuttavien tilojen. On rokokoo-tyylistä, kullatun koristeellista salonkia ulkomaalaisine maalauksineen, kansallisromanttinen kirjasto Gallen-Kalleloineen sekä ruokasali, jonka seinät on koristeltu muun muassa Edelfeltin, Simbergin ja Rissasen isäntäväelle lahjoittamilla pienillä piirustuksilla, etsauksilla ja vesivärimaalauksilla.

Toisessa kerroksessa on August Keirknerin muistoksi luotu valtava työhuone, jossa on esillä hänen tavaroitaan – haulikko mukaan lukien. Välikerroksen ”turkkilainen huone” on sisustettu itämaisilla seinävaatteilla sekä pehmeillä sohvilla lukuisine sohvatyynyineen. Talon puolijulkinen kierros päättyy tornihuoneeseen, johon pääsee yhdellä Suomen ensimmäisistä yksityiskäyttöön rakennetuista hisseistä. Tornihuoneessa voi ihastella näkymiä yli Kaivopuiston, Helsingin kattojen ja Suomenlinnan yli aina merelle asti.

Vuoden 1919 vierailija ei todennäköisesti koskaan päässyt kurkistamaan talon yksityistiloihin, esimerkiksi palvelusväen tiloihin, makuuhuoneisiin, mankelointihuoneeseen, viinikellariin tai keittiöön. Hän saattoi vain arvailla, miten ylellinen oli rouva Keirknerin kylpyhuone tai miten pehmeä hänen sänkynsä.

Kaivopuiston Ison Puistotien tontilla nro 1 on pitkä ja värikäs historia, mutta historiallisesti ehkä tärkein vaihe sille oli nimenomaan tämä, kun ruukinpatruuna August Keirkner myi liiketoimintansa ja päätti muuttaa Kaivopuistoon. Keirknereille tuttu arkkitehti Eliel Saarinen sai poikkeuksellisen tehtävänannon suunnitella talo lapsettomalle pariskunnalle sekä tämän palvelusväelle ja taidekokoelmalle. Tontilla sijainnut edellinen rakennus purettiin, ja tilalle syntyi kansallisromantiikkaa ja klassismia yhdistelevä Marmoripalatsi. August Keirkner itse ei siellä koskaan ehtinyt asumaan, sillä hän kuoli sisällissodan levottomuuksissa ennen kuin rakennus valmistui. Hänen puolisonsa Lydia Keirkner sen sijaan asutti Marmoripalatsia 1930-luvun loppupuolelle saakka.

Marmoripalatsia rakennettiin Suomen itsenäistyessä, ja ensiaskeliaan ottava valtio tuli myöhemmin huomaamaan, että talon avarille, juhlaville huoneille löytyi käyttöä. Siellä on esitelty suomalaisille uusia tuulahduksia ulkomailta, kuten kello viiden teekutsut. Sen seinien suojissa on Keirknerien jälkeinen asukas, puolustusministeri Rudolf Walden, käynyt sota-aikana neuvotteluja. Valtion ensin vuokraamana ja sittemmin omistamana Marmoripalatsissa on toiminut sekä sotaylioikeus, hovioikeus että työtuomioistuin.

Työtuomioistuimen muutettua Itä-Pasilaan rakennus seisoi kymmenen vuotta tyhjillään, kunnes sille koitti uusi aika vuonna 2019. Kotimainen kiinteistösijoitusyhtiö HGR Property Partners osti Marmoripalatsin, ja päätti tehdä siitä jälleen asuinrakennuksen.

Marmoripalatsi on ainoa Eliel Saarisen suunnittelema yksityiskäyttöön suunniteltu erillistalo Suomessa. Siksi se on vahvasti suojeltu – arvokkaimpien tilojen osalta jalkalistoja myöten – ja Museovirasto valvoikin uudistushanketta tiiviisti. Projektin suunnittelusta vastasi arkkitehtitoimisto SARC ja toteutuksesta HAH Yhtiöt.

Osa tiloista oli suojelusta huolimatta käynyt vuosikymmenten mittaan läpi erilaisia muutoksia. Esimerkiksi Lydia Keirknerin keittiöstä oli tullut valtiollisessa käytössä toimisto ja viinikellarista arkisto. Kylpyhuoneesta oli tehty istuntosali, josta oli hovioikeuden tarpeita varten purettu kaikki muut vesikalusteet paitsi kiinteä kylpyamme. Se oli muutettu puuverhouksen avulla pöydäksi.

Vuosien 2020–2023 peruskorjauksessa monia näistä tiloista palautettiin alkuperäiseen käyttöönsä, kun Marmoripalatsiin luotiin neljä luksusasuntoa.

Marmoripalatsin uudet asunnot eivät ole avoimesti nähtävillä, mutta jotain niistä tiedetään. Jokaisessa riittää ainutlaatuista esiteltävää.

Asunnon A1 omistaja voi viedä vieraansa omalle patiolleen sekä rentoutumaan pitkään ja kapeaan olohuoneeseen. Asunto on luotu kellarikerrokseen entisten talonmiehen asunnon ja autonkuljettajan asunnon tilalle. Osa olohuoneesta oli aikanaan auton huoltomonttua. Asunnon olohuoneesta pääsee jylhään pylväskäytävään eli loggiaan, jossa on myös kesäkeittiö.

Myös asunnon A2 omistaja voi viedä vieraansa kellarikerrokseen. Sieltä löytyy Lydia Keirknerin viinikellari, joka on palautettu alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa. Nyt sen toisessa päädyssä on viininmaistelutila. Vanha mankelointihuone muunnettu ylelliseksi spa-osastoksi. Ensimmäisessä kerroksessa suuri sali, kirjasto, salonki ja ruokasali näyttäytyvät alkuperäisessä loistossaan – kalustamista niissä riittää. Rappusia pitkin pääsee turkkilaiseen huoneeseen.

Asunnon A3 keskeinen huone on alkuperäisten piirrostenkin mukaan nimeltään ylähalli. Sieltä pääsee August Keirknerin entiseen työhuoneeseen, joka on muuntautunut saliksi ja kirjastoksi. Kerroksen kylpyhuone on juuri se sama, jossa amme jemmattiin pöydän sisään 1950-luvulla. Pöytä on kuitenkin jo purettu pois, ja peruskorjauksen myötä kylpyhuone poreammeineen henkii modernia luksusta. Asunnon makuuhuoneista suurin oli Lydia Keirknerin entinen makuuhuone nurkkakomeroineen. Asunnon toisesta makuuhuoneesta puolestaan pääsee siihen pikkiriikkiseen retrohissiin. Hissikori on alkuperäinen, mutta KONE on uusinut teknologian. Hissi vie tornihuoneeseen, jota voi käyttää vaikkapa taidehuoneena.

Asunto A4 on luotu lähes käyttämättöminä säilyneisiin ullakkotiloihin. Sinne on tehty muun muassa ylellinen kylpyhuone hybridisaunoineen, atrium, jossa tunnelmaa luo hormiton kaasutakka, suuri vaatehuone sekä työtila. Peruskorjauksessa olohuoneeksi muutetussa tilassa oli aiemmin palvelusväen asuintilat. Kaikkiin asuntoihin pääsee upouudesta, Marmoripalatsiin räätälöidystä rappukäytävästä.

SARCin arkkitehti Anita Kiiveri, HAH Yhtiöiden Antti Hurme ja KONEen kehitysasiantuntija Jukka Paavola tuntevat toisensa varsin hyvin. Ovathan he tehneet tiivistä yhteistyötä kolmen vuoden ajan – niin kauan Marmoripalatsi-projektin aktiivinen suunnittelu- ja rakentamisvaihe kesti. Alusta asti suunnittelussa oli mukana myös kuilutoimittajana toimineen Full Metal Groupin Otto Hartikainen.

Onneksi yhteistyö sujui hyvin, sillä tehtävänanto Marmoripalatsin rappukäytävän osalta oli vähintäänkin kunnianhimoinen.

”Lähtötietona oli, että pitää rakentaa Helsingin hienoin porrashuone – sellainen vaatimaton tavoite”, Anita Kiiveri naurahtaa. Hän toimi Marmoripalatsi-uudistuksen projektiarkkitehtina.

Marmoripalatsin entinen pääporras jäi asuntojen A3 ja A2 käyttöön. Palvelusväen käytössä olleesta sivuportaasta tehtiin uusi porrashuone. Jukka Paavola muistelee, että sen katto oli ennen niin matalalla, että siihen saattoi lyödä päänsä.

Suunnittelun osalta mallia haettiin esimerkiksi Luotsikatu 5A:n rappukäytävästä, jonka Eliel Saarinen oli myös suunnitellut ja joka oli rakennettu 17 vuotta ennen Marmoripalatsia.

”Kansallisromantiikan ajan kerrostaloissa on verkkokuiluhissejä, siksi kuilutyyppi tuntui myös Marmoripalatsiin luontevalta.”, Anita Kiiveri kertoo.

Antti Hurmeen mukaan rappukäytävän toteutusta edelsi pitkä ja raskas neuvotteluvaihe, kun Museoviraston, tilaajan, arkkitehtien ja suunnittelijoiden sekä toteuttajien vaatimuksia soviteltiin yhteen. Vanhaa rappukäytävää piti purkaa kantavia rakenteita myöten.

Verkkokuilu rakennettiin kokonaan metallista. Mustanharmaaksi maalatusta verkosta tehtiin hyvin tiheäsilmäistä, koska nykyisten hissimääräysten mukaan sellaista kuilua ei saa rakentaa, jonka sisälle pystyy työntämään esimerkiksi sormen.

Marmoripalatsin hissi on periaatteessa KONEen NanoSpace. Siis periaatteessa.

”Tilasin hissin KONEen tehtaalta, mutta poistatin ”tiskin alta” tilauksesta suuren määrän tavaraa. Niiden tilalle tilasin sitten osia, jotka kävivät suoraan tai joista rakennettiin tarvittavat osat, kuten tason kutsut ja korinapisto”, Jukka Paavola muistelee.

Hissikorin sisustakin luotiin tarkoitusta varten erikseen – Sarcin sisustusarkkitehti Pasi Hämäläinen suunnitteli interiöörin ja paikallinen puuseppä teki sen käsin.

SARC:n toimitusjohtaja ja kohteen pääsuunnittelija Sarlotta Narjus kuvailee Marmoripalatsia hienoksi esimerkiksi kohteesta, jossa porraskäytävä ja sen hissi ovat loppuun asti räätälöidyt.

”Tilaajalla oli alusta asti vahva tahtotila, että porrashuoneessa ei epäonnistuta. Kun kaikilla on yhteinen tahtotila luoda tarkasti mietittyä, täysin räätälöityä ja loppuun asti viimeisteltyä, niin kyllä se onnistuu.”

Myös Antti Hurme korostaa yhteistä tahtotilaa.

”Jossain vaiheessa me kaikki tajusimme, että olemme tekemässä tässä merkittävää suomalaista kulttuuritekoa. Sen takia työtä tehtiin erittäin hyvässä hengessä. Haasteita oli paljon, mutta kaikki saatiin ratkaistua.”